Kesäloma, kesäloma. Joka paikassa ja joka puolelta siitä kuulee. En jaksaisi kuunnella sitä. Olen katkera paska. Tulee mieleen ne ajat jolloin itse vietin koko kesän pituisia kesälomia. Peruskoulu. Ajat jotka olisivat voineet sujua paremminkin. Miksen ole koskaan saanut apua mistään? Miksi diagnoosinkin jälkeen vain lähetettiin kotiin ja käskettiin vanhempani piilottaa lääkkeet ja jättää niitä esille vain muutaman kerrallaan itsemurhariskin takia? Oh why?

Tuntuu että olisin menettänyt ystäväni. En tiedä mistä johtuu etten ole hänestä vähään aikaan kuullut mitään. Olen ajatellut että vaikka kuka munt jättäisi, niin hän pysyisi aina rinnallani. Ikuisesti. <3
Mutta nyt olen jäänyt yksin. Jätetty ruoskittuna nurkkaan nuolemaan yksin omia haavojaan.

Paino on nyt jo jonkin aikaa ollut +\- 49kg mihin olen aika tyytyväinen. Viimeisin käynti vaa'alla näytti sellaista kuin 48.7kg. Pari kiloa kun vielä lähtis ni alkaisin olla tyytyväinen.
Ei se paino kyllä se tärkein ole jne. Vaikka painaisin 40kg niin tuskin olisin tyytyväinen vartalooni. Pitäisi kiinteytyä ja vaikka mitä. Aika hyvin olen kyllä siinä onnistunutkin, säännöllisesti esim. stepperilläkin ollut. Nyt vain ollut vähän taukoa kun olen kipeillyt. Lämpöä ollut, eikä silloin oikein viitsi. Pientä lämmönnousua vain, mutta en halua että tulen kiepeämmäksi. Joten parempi kai odottaa että on ihan terve.

Takana on huono kausi. Ja nyt leijailen tyhjän päällä, tietämättä suuntaa mihin lähteä. En ole saanut aikaseksi mitään, mitä olisi pitänyt tehdä. En ole käynyt koulussa. En ole edes kotona tehnyt mitään. Ymmärrän toki sen, ja syykin on hyvin selvä. Mutta en vain jaksaisi enää tälläistä. Eikö paha olo voisi vaan mennä pois. Pois pois pois eikä koskaan enää tulisi takaisin. Ehkä joskus. Se katoaa. Toivottavasti en itse katoa samaan aikaan.

Mun on vaikea päästää irti. Tarraan ihmisiin kiinni kuin terrieri, enkä päästä irti ennen kuin olen satuttanut itseni. Ehkä johtuu siitä että olen ollu niin yksinäinen. Vuosia vuosia, yksinäinen. Ei halua päästää irti ihmisistä joihin on saanut muodostettua edes jonkinlaisen suhteen. Ystävät, en mä niistä haluakaan irti päästää. Mutta välillä on sellasia ihmisiä, joista olisi hyvä päästää irti. Mut mitä pelkään?! Sitä etten enää tapaa toista, joka ei välittäisi ongelmistani?! Aivan, sitä pelkään. Yksinäisyyttä. Ystävät on rakkaita, mut heidän lisäkseen tarvii myös toisenlaista rakkautta.

Elän tätä elämää sairaan mieleni kanssa. Ehkä se on jo vähän parempi. Mutta sairas kuitenkin. Paniikkia, ahdistusta. Ei enää jokapäiväistä elämää, mutta se tumma varjo seuraa silti mua. Mihin menenkin. Se on myös raskas taakka salata toiselta. Onko joidenkin asioiden kertomatta jättäminen yhtä kuin valehtelu?! Missä menee raja, mitä toisella on oikeus tietää seurustelusuhteessa?! Ymmärtämättömyys sairasteluani kohtaan pelottaa ja tekee katkeraksi. Pelkään sen takia menettäväni ihmisiä läheltäni. Ehkä se sitten tarkoittaisi sitä ettei he olleet kunnollisia ystäviä tmv. Mutta täytyykö mun sitten koko elämäni elää sairastelun ehdoilla?! Eikö se olisi parempi edes yrittää elää normaalia elämää?! Niinkuin muutkin.

Pelottaa päästää irti ihmisestä joka tietää panikoinnistani. Ehkä pelkään etten löydä toista, joka hyväksyisi tuon. Ehkä pelkään etten löydä ketään joka hyväksyisi munt omana itsenäni. Ehkä pelkään etten jaksa, aloittaa kaikkea alusta.

Mutta onko se oikea syy olla "suhteessa". Ei. Mutta en oikeastaan edes tiedä miksi sitä kutsuisi. Onko se suhde?! En tiedä. Seksisuhde?! Kyllä ja ei. Vaikeaa vaikeaa. On tä elämä. Ja suhteet. Suhteet toisiin ihmisiin.

Miksi ne suhteet tuntuu välillä niin vaikeilta...?! *huoh*